Suru – kun koirasta on aika luopua

Kello lähestyy puolta kahta yöllä, mutta minä en nuku

Istun sohvalla, oikealla puolellani makaa Raisu ja Neela, ja vasemmalla Kora. Kora ei ole koskaan halunnut nukkua niin sanotusti iholla. Se on nukkunut itsekseen, joskus käynyt jalkopäässäni, mutta vain lyhyesti. Nyt se makaa aivan minussa kiinni, unessa, rentona. En halua mennä nukkumaan, haluan ettei tämä hetki pääty.

Kora makaa unessa eläinlääkärin lattialla. Se hengittää rauhallisesti ja näyttää kuin se hymyilisi unen takaa. Ilman kipuja, rentona. Leikimme ennen nukutusta Koran lempilelulla, sillä vihreällä pallolla ja eläinlääkärikin osallistui leikkiin. Ja nyt se nukkuu, rauhassa. Nostamme koiran pöydälle, kanyyli, ja hiljalleen koirani siirtyy tästä maailmasta muualle. Kuolema on kaunis, kivuton. Silitän vielä lämmintä vartaloa, suukottelen poskea, hyvästelen.

Suru, sitoutumisen hinta ja muistot

Sitten tulee suru. Se ottaa puristusotteeseen, kuristaa kurkusta, salpaa hengen, lamaannuttaa ajatukset. Sattuu, sattuu syvältä ja lujaa, osa minusta kuoli koirani kanssa tuohon pöydälle. Sydän kysyy, oliko varmasti pakko luopua, eikö mitään olisi ollut enää tehtävissä? Tietoisuus vastaa, että ei, tämä oli viimeinen palvelus rakkaalle. Ja mieli kieltäytyy hyväksymästä, en suostu, tämä ei tapahtunut, ei minulle, ei!

Sitoutumisen hinta. Miia Moisio kirjoittaa kirjassa “Lupa Surra” näin “Suru on menetyksiin liittyvä tunne. Se on kipu, jota tunnetaan, kun menetetään jotain itselle tavalla tai toisella merkityksellistä. Brittitutkija Colin Murray Parkes on sanonut, että suru on sitoutumisen hinta”. Jos ei olisi ketään, jota rakastaa, ei tuntisi suruakaan. Kun läheinen kuolee jotain meissäkin kuolee, jäämme ikään kuin vajaaksi. Meiltä viedään pois paljon meille tärkeää, mahdollisuus yhteisiin hetkiin, yhteisiin kokemuksiin, yhteiseen läheisyyteen, yhteisiin uusiin muistoihin. 

Niin, ne muistot.  Muistot ovat kuin polttavia kekäleitä kun suru on tuore. Ne sattuvat, polttavat syvältä ja rajusti, niitä ei uskalla katsella läheltä, ettei loukkaisi itseään liikaa. Kun aikaa kuluu muistot muuttavat muotoaan. Ne ovat ensin katkeran suloisia hetkiä, jotka jopa nostavat hymyn huulille hetkellisesti. Ja pikkuhiljaa, kuin salaa, ne muuttuvat lämmittäviksi ajatuksiksi, kuin hiipuva nuotio, joka vielä lämmittää läheltä katsottuna. 

Surua voi yrittää paeta, kieltää tai vastustaa

Suru on stressitila. Suru on kokonaisvaltainen kehon ja mielen tunne. Surulta voi yrittää paeta, surun tunnetta voi yrittää vältellä kieltämällä se tai surua vastaan voi yrittää taistella. Äitini kuoli joitakin vuosia sitten syöpään. Suhteeni äitiini oli ollut hyvin läheinen ja vaihdoimme päivittäin puhelimessa kuulumiset silloin, kun emme nähneet. Tieto sairaudesta tuli yllättäen, eikä mennyt edes vuotta niin äitini oli poissa. Valvoin sairaalassa äitini kuolinvuoteen ääressä ja hyvästelin viimeiset henkäykset. ”Voit päästää irti, äiti, me pärjäämme kyllä”. Ja syövän runtelema keho antoi periksi ja elämä poistui äidistäni. 

Minä kielsin surun. Hautajaisten jälkeen välttelin vuosia matkustamasta äitini asuinkaupunkiin. Tavarat, jotka minulle jäivät, pysyivät laatikoissa, joita en avannut. Päiväkirjat, kirjeet, valokuvat – en tutkinut niitä ja lajitellut ja muistellut. Sukulaisiin pidin mahdollisimman vähän yhteyttä. Niinpä suru koteloitui sisälleni. Se varastoitui kehooni, ja aivan huomaamatta, hiljalleen, vei voimaani ja elämäniloani. Tukahdutetut tunteet, kuten surun tunne, vaikuttavat voimakkaasti ihmiseen, sekä fyysisesti että psyykkisesti, ja ikään kuin syövät ihmistä sisältä päin.

Suru on kohdattava, jotta matka voi jatkua

Suru sattuu aina. Tuntuu siltä, kuin sydän todella särkyisi. Suru voi tuntua vihana tai suru voi pelottaa. Voi tuntua siltä, ettei ihan oikeasti selviä, että tulee hulluksi, jos antaa tunteille vallan. Suru voi myös vyöryä päälle kuin tsunami, ja viedä kaiken tutun ja turvallisen läheltä mukanaan. Pyörittää, ravistella ja hakata vasten maata niin, että on ihan vereslihalla, kun hiljaisuus koittaa. Ja kun hiljaisuus koittaa se voi tuntua siltä, kuin joku huutaisi pään sisällä. 

Mutta suru pienenee vain suremalla. Se on kohdattava, jotta matka voisi jatkua, oma matka. Surun voi paloitella pieniin osiin ja käsitellä hiljalleen, omaan tahtiin. Tai suuremmissa osissa, kukin jaksamisensa mukaan. Surulle on annettava tilaa. Me pidämme äitiyslomia, vauvalomia ja pentulomia, kun pentu tulee taloon. Mutta yhtä tärkeää olisi pitää surulomaa, ottaa itselleen aikaa käsitellä suru silloin, kun se kohdalle osuu.

Mitä enemmän meillä on työkaluja käsitellä elämässä eteen tulevia vaikeita asioita, sitä paremmin me selviydymme niistä. Joustava, resilientti mieli auttaa vaihtamaan keinoja silloin, kun siihen on tarvetta. Resilienssi on psyykkistä selviytymiskykyä, mielen joustavuutta. Ja se syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Lisää aiheesta esimerkiksi täältä.

Ulkona on jo pimeää. Lämmitin saunan, laitoin pesuhuoneen puolelle kynttilöitä. Ulkona loistivat revontulet ja pienen ohikiitävän hetken tuntui, että rakas koirani Kora katsoi sieltä minua. Kora, se on aboriginaalien kieltä ja tarkoittaa kumppania. Nyt olen yksin, kumppani on poissa. Neela ja Raisu nukkuvat vieressäni tätä kirjoittaessani, mutta yksi ei voi korvata toista. Laumamme on menettänyt jäsenen. Tämän surun aion käydä läpi, vaikka juuri nyt sattuu liikaa. 

Suru kulkee aina mukana, mutta se muuttaa muotoaan

Voimia sinulle, joka juuri nyt käyt surua läpi. Vielä tulee hetki, kun yhteiset muistot lämmittävät polttamisen sijaan. Vielä tulee hetki, kun yhteiset muistot saavat pienen hymyn kasvoille ja revontulikoira tuntuu tervehdykseltä, ei menetykseltä. Suru kulkee aina mukana, mutta se muuttaa muotoaan. Ikävä jää, mutta sen kanssa oppii elämään. Ja lopulta jäljelle jää – rakkaus.